Minä olen...
uusi oppaanne ja opettajanne laivanne matkalla.
Ja kuten olettekin jo oppineet:
kullakin ain aikansa ja paikkansa
... niin minullakin teille.
Nyt hetken aikaa tää kaikki on yhteistä meille.

 
Tapahtui uuden saaren satamassa...   
   
-Niin, tähän minä nyt jätän teidät 
ja yhteisestä kiitän
vastuun toiselle siirrän 
... hän jo odottaakin tuolla
laiturin toisella puolla.
Ja niin poistui laivasta viisas matkaaja
hetken matkan auttaja, Thot,
kaukaisuuksien viisas jumala
kuten hän silloin on kuvattuna.

Salaisuuksia paljon ympärilleen jäi.
Ja laivaan nousi hiljalleen ja rauhallisesti
uusi matkalainen.
Miehistö kaikki kannelle jo kutsuttuna
uutta matkalaista vastaanottavana...
-Tervehdys teille, ystävät, 
kyllä minä teidät jo edeltä tunnen,
ja näenkin jo paljon viisautta karttuneen
ja hyvää perustusta rakentuneen.
 
-Perustusta... hö! tokaisee Försti hiljaksiin
kuin hiukan loukkaantuneena
-Sshh... kuunnellaan nyt, komentaa Kapteeni
kuin huomaamattomasti.
 
-Niin, paljon on arvokasta, minä tiedän sen
ja matka on ollut pitkä ja vaihteleva.
Ja tietoa, kokemustakin paljon
vaan, perustusta se kaikki viel ollut on
muuten matkan eteneminen ois mahdoton.
Hyvä perusta on ehdoton
muuten se ei tulevan rakennusta kanna
eikä hyvää tulosta ja kasvua anna.
Eikä se ole moite
ei ees pieninkään vähättely
vaan, enemmänkin kiitos ja kunnia siitä
ett' on tapahtunut hyvää kehitystä ja kasvua
ja jonka päälle ja varaan voi taas lisää rakentaa.
Matka on saanut aikaan hyvää tulosta
tietoa ja taitoa - ymmärrystä aitoa.
Siis, ystävät arvokkaat, ja Kapteeni hyvä
tuon Mertenmiehen minä jo entuudestaan tunnen
- ystävä ylempien ulottumien
mutta siis, minä olen... 
uusi oppaanne ja opettajanne laivanne matkalla.

Ja kuten olettekin jo oppineet:
kullakin ain aikansa ja paikkansa
... niin minullakin teille.
Nyt hetken aikaa tää kaikki on yhteistä meille.
Joten siis, minä olen...
-No kerrojjj-JO!  Mitä sä siin-oikee pihistelet,
kiukkuilee Försti jo taas.
-Ssshhh...!  Kuunnellaan nyt, ojentaa Kapteeni taas
pikku kärsimätöntä.

-Momm-mikää pikku! Hö!
  #
 
 
25.09.2018
Uusi voima
Kapteeni on huolissaan
uudesta voimastaan
joka ajalliseen kehoon vaikuttaa;
värettä nostaa, parantaa
taajuutta muuttaa.
Pelkää taas ajallista kehoaan
se kun kaikkeen ain reagoi.
-Siinä tuntuu kaikki, tottakai
onhan ajallinen sen osallinen
joka kaiken näkyvässä kantaa
joka ajalliseen osansa antaa.
Ylempi toimii omalla taajuudellaan.
Mikä huoli nyt siinä, auttaa uusi tulokas.
  #
 
   
 
02.10.2018
Mies menneisyydestä
Kapteeni mielessään mietti: -Kuka onkaan 
tää uusi matkalainen
matkalle nyt niin tarpeellinen...
... ja kuuli mielessään nimen ... Homeros.
-Vaan, kuka lie onkaan nyt hän?
muistelen jonnekin kaukaiseen 
Kreikan historiaan liittyvän...
    
-Niin, minä se olen, eeppinen runoilija
kuuluisa, taitava...
    
-Sinäkö nyt laivalle, Homeros
sinä kaukainen sanojen taiteilija
tuhansien vuosien takaa.
Sinäkö nyt laivalleni tulet matkaamme mukaan.
-Niin, hän jatkaa, sama mies
tosin nykyaikanne minusta niin vähän kuitenkin ties
sen minkä nyt lyhyesti tietoa löysit.
Siinäkö nyt muutamilla riveillä ois kuvattu runoilijan elämä.
Ajattele itseäsi, laivaasi, 
runoilijahan sinäkin syvimmiltäsi.
Noinko vain haluaisit kuvattavan itseäsi.
Paljonhan meillä jo yhteistä
ei kaikki sinulle uutta;
mystinen tarina hahmoineen
outo matka ulottuvuuksineen
tapasi kertoa ja kuvata
matkan kuin yliluonnollista tarkoitusta.
Mutta, nyt jotain uutta kauttani jakaa saat
matkaasi kuvaamaan.
Ja laivan miehistö kaikkineen
on sinulla apunaan
ja tuo Runoilija, jo taitava herkkäsorminen
tarkka kuuloinen
saa nyt olla roolissa omassaan
pääsee hän nyt vapaammin kaikkea kertomaan.
Minä näen kyllä, 
jotain toista mielessäsi oottelit laivallesi
jotain oman mielesi mukaan
vaan, minua ei oikeasti tunne vielä kukaan.
Ja mistä sinäkään, Kapteeni hyvä
voisit vielä sanoa
mitä kaikkea kanssani 
on nyt mukana matkalla.
Komentajaksi laivallesi en ryhdy
sinähän vastaat siitä
ja tuo suurempi tuoss' taustalla
on kaiken kuin omistaja
- todellinen matkaaja -
ja muilla kaikilla on omansa paikka
toteuttaa matkan tekoja.
Mutta, minä valitsen paikkani tällä laivalla
olen vain mukana ja saatte kuunnella.
Itse kullakin teillä on omaansa varustusta
ja niihin saatua oppia.
Nyt on aika... kirjoittaa satuja
joita aikanne saa kuunnella
- satuako, vaiko totta.
Sama oli aikanansa
vuos'tuhansien takana
ollako totta, uskoa
vaiko vain yksi suuri kuvitelma.
Mutta, tänne asti on kaikki kantava
ja viel kauemmas edelleen
tiedän niiden kantaneen.
Aika on nyt toinen, matkakin on toinen
ei niitä sanoja enää tänne, 
ne jo valmiina on tänne kantautuneen
vaan, jotain nyt päälle menneitten
matkalle uutten sukupolvien
rakentamaan teitä tulevain
satuja unelmain.
Siispä, lähdetään nyt matkallen
meri on hyvä, melkein tyyni
vaan, kuten muistat
meitä kuljettaa ylempien tuuli.
  #
 
 
02.11.2018
Muutoksen kourissa
Homeros
-Vähän on jotenkin halju olo.
Kunnossa?
Ongelmaa?
Ylemmän yhteys lepää..., ihmettelee Kapteeni.
    
-Muutos. Oppia uutta.
Vapautua vanhasta, uudistua.
Uudella tavalla tuntea ja tietää.
Muutosta koko kehossa. 
Raskasta, vaan ei vailla tarkoitusta.
Eteenpäin matkata 
ja uskoa parempia tulevia. Olevia.
Kirjoitus on suuriarvoista 
kuulla - ja puhua.
Ei vain kaikkea mitata, vaik' sekin arvokasta.
Se nyt (hetken) poissa - ei vastausta, tietoa, taitoa.
Etsitään ymmärrystä aitoa.
(-Kuin kuolema? jo huolestuu Kapteeni.)
-Vaiheen kuolema.
Uuden alku ja avaus.
Oppia edemmäs.
Uskoa uusia mahdollisuuksia
(-Vaan, mitä?)
-Ei syytä, seurausta
vaan, uutta vaihetta, edetä matkalla.
Kuulla ja nähdä uudella tavalla
kuin valmistumatta.
Annettuna, kun aika ol' täys.
(-Mikä aika?)
-Aika kasvaa ja kehittyä 
pois menneen askelista ja astua uusiin
tuleviin, kantaviin.
(-En ymmärrä?)
-Kehosi muuttuu.
Kaikki muuttuu.
Uudeksi kaikki, työ ja vaiva.
Uusia esiin kaiva.
Matka on ollut vaiheita
on vaiheita edelleen
edemmäs, ylemmäs kantaviin
uusiin, suuriin unelmiin.
(-Olenko hyljätty?)
-Siitä ei ole kyse
hukkaanhan kaikki ois silloin mennyt.
Ei vanhan pois, ole hylkäys
vaan, uuden, päälle rakennus
jonka alla kantavana
on taas yksi vaihe uusiin tukeva
kuten aikaisemmat ennen tätä
- älä uskomatta jätä.
(-Tätäkö tää kaikki
monen viikon vaiva, lama?)
-Muovausta.
Uuden asetusta kuin (sydän)rytmiä myöten.
Keho korjaantuu
se reagoi ja uudistuu.
Vaivansa sillä, muutokselle.
(-Onko kaikki nyt kuitenkin hyvin - ok?)
-Ei hätää.
Edellinen oli "kuin kuoleman kautta" (15.1.2015).
Nyt toisella tavalla
matkan muutosta, uutta
= vapauden mahdollisuutta.
(-En ymmärrä mitään?)
-Kuten alussa, silloin kaukana, 
kun sinut matkaan lähetettiin, sanoit:
"Ei minulla ole mitään sanottavaa".
- Ja sitä tuli!
Tulee siis nytkin, sitä uutta
vaikket sitä vielä tunne.
Rakennusta tämä, vahvistusta
muutosta ihan kehoa myöten
sillä, sehän täss' välikäsi kaikelle on
... muu tapa ois mahdoton.
Rauhassa vaan...
uutta kasvaa, odota vain
sen suurempi eteesi valmistaa.
Ei ennen voi kulkea
ennen kuin edessä tie valmistettuna.
Sitten se on luvallista ja oikeata. Suurta.
Ei katumusta vaik muutosta
vaan, toivottua, luvattua
... ja silloin kaikki muukin sinulle annetaan
sen ohessa.
Ole vain vapaa
ei mitään ongelmaa
ei vaivaa, ei kuolemaa, vaan, uutta voimaa
matkaa, suunnitelmaa
kuin uutta unelmaa
mit' kuin sisälläsi jo kaivannut oot
tietämättä, toivomatta.
Näin on aito kulku;
ei pyrkiä, treenata
etsiä perässä, juosta.
Vaan, kuin yllättäen avata tuntematonta
kaipaamatonta, uskomatonta.
(-Joten?)
-Niin, joten...
odota vain hetki, ja elä eloasi
kestä muutostasi vailla huolta, pelkoa
kehosi huonosta tilasta.
Rakennusta sisällä ja päällä
ja se päällä = keho
sisällä = ylemmällä tasolla, itsessä.
Ja fyysisen tulee muotoutua uudelle
voimalle, kyvylle
eikä ongelma ole ongelma, vaan muutoksen voima
joka koskee kokonaisuutta
jonka osa kehosi on.
  #
 
 
03.11.2018
Muutoksen selitystä
    
-Menneet on menneitä, vaikket ymmärrä
eikä mittauskaan aina kaikkea käsitä.
Monimutkaista, vain suuntia
ehkä lohduttavia, vaik niin vaihtelevia
koska eivät kerro kaiken totuuksia
eikä ees tarkoituksia.
Mutta, kasvua se aina on
kohti jotain uutta
rakennetaan tulevaisuutta
ja koska se on uutta
tarvitaan myös voimaa, viel tuntematonta.
Sillä, vanhalla voimalla tänne asti
ain hetkin lisäten, kasvaen
- uusi vaatii uuden.
Ei vanhat katoa
jäävät vain alle, joista kantoapua
mutta, uusi sisältää kaiken tarvittavan
vanhankin uudistuneena, uutena
vaik oiskin vanha ulottuma.
(-Kuolema?)
-Ei kuolema ajasta, sillä on aikansa
ja omansa tapansa.
Vaan, uudistua, kuin niin monesti ennenkin
pukea päälle uutta ulottuvuutta
vaik ajallista, niin ajallisen yllä ylemmillä.
(-Noo, etten vain kuvittele?)
-Kuvittelu on eteen tuleva
yks täyttyvä unelma
kuin toive kaukainen, vaik' uudenlainen.
Vaikea kertoa, kuvata
se tulee itse nähdä ja tuntea
ettei itse ala arvailla
sillä, se ois mahdotonta
oikein arvata.
Se on annettua
eikä mitenkään ansaittua
vaan, tehtävää, tekoa varten
tulevaa varten
unelmaa varten.
Ja se kirkkaus on näkyvä
sillä se on pala ylempiä
ja ylemmän tehtäviä.
Nyt vain lepoa, sillä se vaatii voimia
... jo sen vastaanottaminen
kestäviä kuoria hauraassa kehossa
sillä keho on rajallista
"voima" on rajatonta
tulee yhteen sopeutua
ja se vaatii sovitusta, valmistusta.
Siinä syytä kaikkeen
ajallisen hetkeen.
  #
 
 
06.11.2018
Kovetettu, herkistetty
    
-Nyt kun Kapteeni on uuteen kunnostettu
kovetettu, ja samalla herkistetty
kovaksi ja samalla herkäksi... ois vihdoin aika
koko miehistön voimalla tutkia ja kuunnella
myyttisiä, mystisiä tarinoita
elämän ulottumia
joissa siis minä, Homeros
voin olla teille apuna.
Kuka meitä voi tuntea?
Minua, silloin aikanani ja nyt
tuhansia vuosia kulunut
ja miten kulkeutunut tänne asti
tarinat, näyt, silloiset unelmat
silloin tuntemattomat - ja edelleen.
Maailma niin muuttunut
vaan, niin salattu on edelleen
- elo keskittyy ajalliseen.
Ymmärrettiinkö ylempiä silloin
ymmärretäänkö nyt
onko ihminen jotenkin ... kypsynyt.
Ei, vaan enemmänkin päin vastoin
silloin moni suurista kysynyt 
ja etsinyt teitä ja tulevia.
Nykyisin ei kumpiakaan
kaikki ajallinen touhu
kysymyksistä vierottaa.
Vaik kehitys on ollut valtava
tekniikka on henkisyyden tuhoava
ihminen on katoava
tuntematta tuntemattomia.
  #
 
 
10.11.2018
Ajallinen vai henki
    
-Homeros - tai jokin henki
joka Homeroksen muodossa kulki
siis, ei Homeros, vaan se henki
samoin kuin muillakin
jos joku nimi, muoto, annettu on
on se vain ajallisen puku
... henki on ajaton.
Siks' tärkeä ei ole se esiintynyt muoto
kasvo, nimi ... vaan, henki
joka aikansa eli
tehtävänsä teki.

Mikä tärkeätä ois, se takkiko
jossa ajassa kulki?
Siis, kuuntele henkeä
ajattoman osuutta
älä ajallisen kuin vajavuutta
sillä, vain ripaus hengestä aikaan tuotu ol'
suurempi, syvempi, ol' tietonsa pohjaton.
Vaan, salaisuutta annettu ain' aikain mukaan
suuria, syviä, ei ymmärrä kukaan.
Mut' pienin erin kasvavi se 
tieto, totuus, ylemmiltä ajallisille.
Siks' ei kannata miettiä mitä teki, mitä sanoi
miltä näytti hän
kun matkasi matkansa ajallisen elämän.
Ei se ollut hän
vaan, vain osansa elämän
siks' suurempi paljon on voimansa
tietonsa, ulottumansa
kuin vain vähäinen matkan hahmonsa
eikä siis tule miettiä
voiko hän, nyt Homeros, sanoa
puhua, tietää, jotain muuta
kun takanaan on voima
joka ymmärtää tulevaisuutta.
Mutta, ajalliseen tulee ain' tietoa, totuutta
jolla vain sen hetken ajallisuutta.
On kuin kynä, jolla kirjoitat;
päästä tulee mustetta juuri kirjoituksen hetkeen
ja piilossa säiliö suuri 
joka sisältää viel' salaisuutta.

Siis jos, nyt Homeros
on hän vain sen silloisen hahmonsa hengellä
joka teki vähäisen tehtävänsä
ja joka kuitenkin kantanut jo tuhansia vuosia
jos tarkoituksella on ylempiä juuria.
Ei kaikki kanna vaik' huomista kauemmas
... ajallisen viisaus, taidollisuus, on hauras.
Mutta, sanat, kuvat, viisaudet
ymmärrykset ylemmät
ne kestävät ja kulkevat
lukijansa, kuulijansa, syliinsä sulkevat
ja hoitavat, kantavat, ajallisensa matkalla
rakentavat tulevansa osan palvellen kasvua
sisältäen ripauksen totuutta
joka riittää näyttämään, mikä on se suunta.
Ajassa mikään ei ole koko totuutta
- sehän on mahdotonta -
sellaisen väittäminenkin on sulaa hulluutta
mutta, jos on suunta
- se on jo suurta
onhan siinä ylemmän kuin hiusjuurta
joka on kuin lanka suuruuden suuruutta.
Näin evääksi tähän aamuun
jonkin ajatuksen avaukseksi
viisaudeksi, ymmärrykseksi, ajallisen hahmon
joka toteutti vain ajallisensa kohtalon.
Ja näin selittyy myös tuo Mertenmies
joka kaiken kuin jo edeltä ties
ja tehtävänsä jakoi laivallen
itse kullekin hahmollen
joilla itse kullakin
tää ajallisensa osa vain
... itsellään osa jakajan ja tarkkailijan
todellisen osansa ajallisen matkaajan.
  #
 
 
10.11.2018
Ajaton rakkaus
   
-Jos nyt runoilen sulle rakkaudesta
ihmissuhteesta, kauneudesta
ajattomasta tarkoituksesta
sen todellisesta suuruudesta
- enkä vain tämän ajallisen kuvasta
sen kantamattomuudesta.
Tulisi jo puhkoa kuvia
tapoja, odotuksia, toiveita
vääriä tarpeita
jotka tuottavat vain pettymyksiä, harmia
vääriä odotuksia ajallisen ihmisen
ja mielen särkymisen.
Mikä tärkeä osa on ihmisen
osaksi toisen ihmisen
hän rinnalla kulkien
hellästi kohdellen, auttaen
huomioiden 
silmiin katsoen hyväksyen, ymmärtäen
koskettaen, kuunnellen
sylinsä lämpö
- elämän lämpö.
Muu on hetkellistä ja kantavat vain hetken
vaik' kuinka kiivasta, kiimasta, se olisi
se piankin jo matkalle varisi.
Ja jos ei ole
tuota todellisen tarkoitusta
elo vain yhtä murhetta hetkestä hetkeen
- toivetta ... unohdusta
vääränlaista kaipausta
joka on vain seksuaalista halua.
Mutta, koskea toista, pitää hyvänä
olla ymmärtäjä
tukija, kantaja 
toiselle voiman antaja
rehellisesti rakastaja
rinnalle haluaja
siin' on syvää rakkauden olemusta
mutta...
kun ihminen on vain ihminen
sen ajallisensa osanen
muuttuvainen, kasvavainen
halujensa alamainen
toiveidensa toteuttavainen
- ja elämä niin muuttuvainen
niin, ei mikään pysy paikallansa
ei rakkauskaan
ei tuo syvempi
ei tuo pinnallinen varsinkaan.
Kaikki ihmistä kasvattaa.
Vaan, onnellinen hän
ken osakseen saa
tuon syvän rakkauden kestävän.
  #
 
 
13.11.2018
Hennon hiuksen lailla
    
-Kaipaus
syvä sisäinen, kuin hiljainen huokaus
kuulumaton, katoamaton
syvän kaukaisen juuri
- voima suuri.
Vaik' vaimenis se elonsa matkalla
ei huokailis ees kuulevilla korvilla
sisäisen syvillä unelmilla
... se silti siel' syvällä sisällä ihmisen on
ulkoinen siitä on vapautumaton.
Ja kerran...
jos hipaisu vaik' hiuksen hennon lailla
muistuttaa, mitä ihminen on syvemmin vailla
ja syttyy sisäinen, salainen lämpö
palo, kuin uuden elämän valo
... siitä sammuneesta, kuin tulivuoresta
jonka kätköissä syvällä on voima
elämää sytyttävä.
Sit' hallitse ei ihminen
ei itse sytytä itsellen
ei uinuvasta ees tietoinen
ennen kuin hipaisi tuo hius hentoinen
joka lämmitti pinnan
mursi kovettuneen kuoren
avas pienen juonen
josta virtaus pien' punainen
tarve syvän kaipauksen.
Ja hallitsematon on auki päässyt
purkautuu suuren voiman lailla
vaikuttaen kehossa kaikkialla
syvällä elon tarkoituksella
ajallisella, ajattomalla rakkaudella.
Muuttaen muotoa ihmisen
kadottaen puuttehen
kaiken eläväksi muovaten
... ja virtaavat vedet
virtaavat veret
avaavat rantojen kukinnot, pensaat, puut
kukkaset tuoksuvaiset
huumat niin unelmaiset.
Ja maa, kasvu kaikkineen
kuin uudeksi syntyä voi
yks' pieni hiuksen hipaisu
uutta elämää loi.
Niin, niin pienestä niin suurta
elämän suunta
kasvua, kehitystä elon tiellä...
Oi, kuinka kaunista
voi elo ollakaan siellä
ihmisen sisäisellä tiellä.
Hän elää! .. siellä.
  #
 
 
14.11.2018
Voi, kuinka pienestä...
    
-Onko lie aika rakkauden
voiman syvän purkauksen
sisäisten unelmien esille tulla
- se voima on sinulla
ja ihmisellä jokaisella.
Sen padota voi
unohtaa, peittää
kuin luotaan poies heittää
ja elää ilman sitä
voimaa syvää sisäistä
vaik' kuitenkin
se voima sisällä vellova
etsii salaisesti kohdetta
tarttuen milloin mihinkin
vaik' tarpeen toisin korvaten;
    tavaralla
    koiralla, kissalla
    matkoilla, harrastuksilla
    ehkä vaik' rahalla.
Vaan, ei ne vaimenna
sitä syvän sisäisen paloa
lukittua, vaik' kuin unohdettua
turhaksi perusteltua ... itselle ja muille
- hetkin vähän kateellinen toisille
voiman purkautuville.
Vaan voi, kuinka pienestä
yhdestä silmän iskusta, katseesta
kauniista, ystävällisestä sanasta
hellästä kosketuksesta
voi kaikin tavoin suljetut padot avautua
ja voima kuin laavana virrata
valtoimenaan vailla ohjausta
ja täyttää koko vanhan kuivettuneen maan
sulattaen, alleen peittäen
ehkä elon jo harmaan.
Ja laavasta syvältä purkautuvasta
piilotetuista toiveista, unelmista
nousee, rakentuu uusi maa
joku outo valo alkaa kajastaa
nousee uudet kukat, pensaat, puut
sisäinen luonto uudistuu
kaikki muuttuu - kaikki
ensin sisäinen, sit' ulkoinen;
   silmät
      sanat, katseet
         ihokin
toivokin elosta uudesta
yhdestä suudelmasta jo unohdetusta.
Ja, ei se kuori niin paksu ollutkaan
ei niin syvällä, piilossa
ettei sitä yhdellä kauniilla sanalla
hellällä kosketuksella, katseella
ois hetkessä murtaa voinut.
En ollutkaan viel' kuollut!
  #
 
 
15.11.2018
Näin kasvaa kaikki
    
-Kasvaen, kehittyen
kuin hiljaisesti hiipien
syntyy voima tunteiden
- joilla on juuret syvällä sisällä
omassa itsessä, ja toisessa
näkymättömällä tavalla.
Ja toisen työ ... on toisen työ
omansa kasvu, kehitys
ymmärrys, mistä
kumpuaa sisältä.
Kaksi hiljaista kasvajaa
toinen toistaan ain hetkin kurkistaa
jotain tunnistaa
tottuu, uskaltaa
vähin erin alkaa luottaa
sisin sisintä kohtaa
... ja ulkoinen alkaa hohtaa
mitä enemmän toinen toista kohtaa.
Eikä lähde tämä ulkoisen muodosta
vaik' ilmeneekin se siinä
vaan, kaikki alkaa sisältä syvältä
kaukaiselta ymmärrykseltä
kuin kaitsemuksesta ... joku jossain johdatti
toisen toisen eteen opasti
yhteyden synnytti
... vaikkei heti ymmärtäis, miksi
myöhemmin avautuu kaikki - että, siksi!
Näin kasvaa kaikki:
kaitsemus, johdatus
yhteys
kasvu sisäisen
muodon muutos ulkoisen
kaipaus, ikävä
tapaamisen riemu, yhteinen ilo
ja suru on poissa
toinen löysi puolensa
... ajaksi, tai iäksi, ei väliä sen
ajallinen on osa iäisen.
Eikä katoa pois yksikään kasvu sisäinen
yksikään elo yhteinen
mi syntyi kädestä kaitsemuksen
ohjauksen ihmeellisen.
Sillä, kaikella matkalla määränsä on
apunsa rinnalla
kasvunsa matka, turva
- ja suru on poissa
on syvä tunne sisäinen
ja merkit ulkoisen
kaiku kaukaisen, joka kaikuna vastaa elon tarkoituksen
hetken - ja iäisen
iloksi ja voimaksi tulevien
elon hetkien, päivien.
Elä elon suunnitelmasta kiittäen!
  #
 
 
15.11.2018
Saitko talteen, Runoilija?
    
-Saitko, Runoilija, talteen sanat
piirsitkö tarkoin
tunsitko tunteen
kuljitko hetken matkassa
joss' olin, minä Homeros, oppaana.
-Sain, ystäväni, sain.
Jokaisen sanan ma muistiin piirsin
tulevien iloksi talteen siirsin
ja sanasi kauniit myös itse ymmärsin,
vastaa Runoilija nurkastansa

jossa on hällä tärkeä paikkansa
olla kirjaajana täss' elojen välissä
kaukana menneissä
tässä hetkessä, ja tulevien merissä
uusien sydämissä.
  #
 
 
15.11.2018
Et tiennyt, Kapteeni
    
-Sinä mietit viel hetki sitten, Kapteeni hyvä
oliko nyt tarpeen matkalle 
tää kaukainen runoilija ystävä.
Mutta, mikä on elolle tärkeä?
Pelkkäkö viisaus ja syvien ymmärrys
vai myös tunne syvä
joka on totuutta lähestyvä.
Sillä, muistathan viisaat sanat
vaik ovatkin väärin kantautuneet
kuin ymmärrystä vailla
- pysyvät salattuina
että ... "vaikka omistaisit
kaiken tiedon ja viisauden
mutta olisit rakkautta vailla
... ois kaikki kuin turhaa, kilisevää
tyhjiin kumisevaa."
Tuo 'rakkaus' ei tarkoita sitä ihmisten rakkautta
vaan, syvän sisäisen tunnetta
kaukaisuuden ja ikuisuuden todellista juurta
joka tekee kaikesta suurta
- vaik ois se kuinka pientä
ajallisen mielestä.
Nuo ajallisen väärät ymmärrykset
synnyttävät monenlaista turhuutta
vailla syvän totuudellisuutta

ja ovat ajallista muodollisuutta
joka on todellista voimaa vailla
- vain ajallisen pinnallista tunteilua.
(-Kuulostaa vaaralliselta, huokaa Runoilija itsekseen.)
-Älä pelkää, runoilija hyvä
sinähän olet vain välittäjä.
Sinulla on tehtävä.
Ole vain rohkea.
-Ja tällä laivalla on nyt muuttuva kaikki
sen tuo ilmi syvän tuska
ja totuuden tarve tulla julki
vaan, muista aina kaikessa:
                            se on vain suunta.
Suunta ei ole yksin totuutta
vaan, se on jossain kaukana
sen suunnan takana.
Mutta, jo suunta on ajassa suurta
siinä on totuuden juurta, vaik' ois se 
kuinka pientä hiusjuurta
- sekin on jo suurta.
Älä pelkää pieniäkään sanoja
sillä niissä on takana aina voima
jos ovat tarkoin kuultuja
ja jos on uskallusta 
toimia tulkkina sanojen matkalla.
Sillä, sanojen matkahan tämä oikeasti on
sanojen matka elämän merillä
... alemmilla ja ylemmillä.
Ja sanoissa on voima
sillä Sana on valtakunta
sanojen takana.
Kuin arvoitusta
joka vaatii avausta.
Vaan, onko tarpeellista
sillä, hän kuulee, ken kuulla voi
muille eivät totuuden kellot soi.
  #
 
 
17.11.2018
Runoilijan huoli huomisesta
Runoilijan huoli huomisesta
sanoista muistiin piirretyistä
arkistoihin siirretyistä.
Katoavatko kuin katoaa kaikki muukin
hiljenevät sanat, suukin.
-Onko huoli huomisen aiheellinen.
huokailee Runoilija itsekseen.
  
-Sanat säilyvät mit' tarpeen on
kaiken lie mahdoton.
Ja onko apua, hyötyä kaikesta
omasta kasvusta
vaik' perässä joku ravittua vois
luetun kautta kasvu mahdotonta ois.
Joku joskus voi tukea toista
sanoista joista tukea menneittensä teille
- ei kuitenkaan tuleville.
Kasvunsa kullakin ajallansa, tavallansa
ja aihe muuttuvainen.
Vaik' ihminen samanlainen
mut' aika on erilainen
tavat, teot, tottumukset
opetukset uudet
toisin rakentuneet tulevaisuudet.
Tutkitko itse menneitten teitä?
Et niistä paljon tiedä
eikä kukaan maksa niistä
kasvunsa kivuista
matkainsa iloista.
Mutta, älä sure, Runoilija parka
sinulla sanojen upea sarka
etkä aina ees tiedä, mikä sanojen on tarve;
kenelle, itselle, toiselle
ylemmille
ylempien pankille.
Talteenko vain, vaiko jaettavaksi
vaiko vain itsellesi, iloksi läheisille
tai kuin vain huokaus syvä sisäinen;
   toteutuneet
   toteutumattoman kaipauksen.
Kirjoita, kirjoita, kirjoita sinä vaan
sanoistasi palkan saat.
Muoto tosin viel' arvoitus on sulle
mitä tuottivat nuo omat sanani mulle;
  jonkun nimen kauas kantavan
    pienen tarinan hetkeksi voimaa antavan
      jollekin hetken ilon, rauhan
sit' katoavan.
Sainko jonkin rahan?
Ehkä ruuan - joku vaik' vankilan.
Vaan, väliäkö sen
matkani tein sanoista iloiten
joku minut tuntien, kaivaten
toinen vaik' vihaten.
Mutta, sanat kaikki ain tallessa on
suuri unelma on pohjaton
sinne mahtuu kaikki, ja sieltä jakaa
kuka vain sanoja, tietoa kaipaa.
Ei sanasi ainoat auringon alla
ei sanasi ainoat kaukaisilla
sieltä löytyvät kaikki paikallansa
jälkeenpäin katsella ja lukea.
Sinne kirjoita, äläkä murehdi turhia
ajallisia unelmia
sillä ajallisen ovat ajallisia
ajattomat ajattomia
ja kaikilla ain paikkansa 
ajallisissa ja ajattomien takana.
Kaikki on turvassa!
Sanat kaikki, jotka kirjoitit elosi hurmassa
tai kehosi surmassa
unessa tai untesi ulottumassa
- ja viel' kuolosi kosketuksessa.
Elosi koko unelmassa.
  #
 
 
18.11.2018
Hehkuvat polvet
Eikö tiedossa vois olla;
  kaikki mi tarpeellista
    mikä tulossa
      mikä olemassa
        mikä vialla
mikä vaatii vahvistusta.
Missä luottamus luvatusta?
"Kaikki annetaan sen ohessa".
Jos on vaivoja, pyydä apua
ohjausta, korjausta...
ja kaikki sinulla on
älä sitä unohda, sinä maitten, merien, matkaaja.
Etsit niin nopeasti ajallisia apuja
vaik' ylemmät on aina tarjolla. Luottamusta!
Nuo polvet kuin hehkuvat, jo kolmatta päivää
eikä ole ollut rasitusta. Miksi?
Niin, vastaus jo tuossa yllä
kunnostusta, kestoa, lupausta:
elon kauneutta nauttia sylis' ihanan
puhtaan unelman
annetun, vastatun.
Puhtaan, kuin olet sinä itsekin
valmistetun, tarkoitetun
kasvatetun, koulutetun.
Ei hätää sinulla.
  #
 
 
21.11.2018
Sanat ovat maailma
-Olikohan viisasta
lukea lemmen runoja? huokaa Runoilija.
  
-Oli se, näytiksi - ymmärsi min ymmärsi
kuuli minkä kuuli, ei väliä sen
sanat kuitenkin toisen.
Sanat syntyvät hetkestä 
elon hetken kipinästä
saavat sisältönsä pienestä 
tunteesta vaik'  olemattomasta
mutta kuitenkin, kuin aiheen tuntumasta.
Muistutettava lie taas on
ett' sanat on sanoja
vaik' kohde koskematon.
Sanat ovat kaikille
  yleiselle tasolle 
    läheiselle, kaukaiselle
      hetkelle, tai tulevalle.
Kipinä on kipinän hetki
se sanat alkuunsa sai
vaik' sanain kestoa, koskettavuutta
ei kukaan ymmärrä lain
- ei ees kirjuri itse oo tietoinen siitä
mihin kaikkeen voi kohdistua sanat
kuka voiman, avun voi saada niistä.
Jos sovitat sanojen tarkoitusta kipinän hetkeen
johonkin elon pieneen tuntuman hetkeen
syntyy vain pian vääriä ymmärryksiä
toiveita, pettymyksiä.
- Se on muusan tehtävä
olla kuin sanojen, tunteiden, synnyttäjä
vaik' lapsi, mi syntyi juuri
ei olekaan hänen itsensä.
Hän toimi vain kuin kätilönä sanoille
joille itse antoi siemenen.
Jos muusa kaiken itseensä sovittaa
voi tulla pettymystä ja harhakuvaa...
-Runoilija palvelee vaik' koko maailmaa
   olevaa ja tulevaa
      ja kaukaisen unelmaa
joka sekin viel salaisuus on
"kaukainen unelma" on tutkimaton, tuleva, oleva
sanat ovat matkalla
... aina paikalla ajassa, ja ajan takana.
Sanojen salaisuutta!
sillä, sanat ... ovat maailma
ja maailman rakennetta
joiden päälle rakentuu tuleva
- ja se suuri unelma.
  #
 
 
21.11.2018
Kaikkeuden kuvittelematon kuvitelma
  
-Sanat ovat perusta
jonka päälle rakentuu uusia;
   uusia sanoja
      uusia maailmoja
         uusia tulevia - unelmia.
Maailma, mitä ikinä sillä ymmärretäänkään
on jatkuva prosessi
kuin ilman alkua ja ilman loppua
kaiken aikaa kehittyvä
etenevä siihen suuntaan
jonka ymmärrys ... on jo tärkeä.

Ja suunnan takaista
ei kuin ole ees olemassa
- näin ajallisesta katsottuna.
Se on omansa maailma
kaikkeus kaiken takana.
Ja kaikki silmin näkyvä
ja vaik' viel silmille näkymätön näkymä
on vain ajallisen ulottuma
jonka takana siis, on ajattoman ulottuma
ja sen tutkimaton salattu maailma
- joka ei siis ole mikään maa...ilma
vaan, niin... ei ole ajallisessa siihen viel sanoja
jokin kuvittelematon kuvitelma - se unelma
jota kohti kaikkeus on kulkeva
... olkoon vaikka Jumala
joka on kaikkeuden kuvittelematon kuvitelma
- kaiken unelma.
Kaikki sanat ovat sen kuvaamiseen 
riittämättömiä kuvia.
Niin kuin alussa oli Sana
joka oli Jumalan tykönä
ja siitä sanasta, tämä näkyväinen maailma
vaan, mikä oli se maailma Sanan takana
josta Sana, joka siis oli Jumalan tykönä
jotka ovat samaa yhteyttä.
Voi, miten kuvata käsittämätöntä suuruutta,
huokaa Homeros, vaik ymmärtääkin jo paljon suuruutta.
Vaan, hällekin on tuo kaikkeuden kaikkeus
tuntematonta.
  #
 
 
22.11.2018
Oikeat sanat
  
-Oikeat sanat
kaukaa kantautuneet
ovat koskettavat ajassa, ja ajan tulevassa
sillä niillä on monet kosketuspintansa
ja siksi voivat olla oikeat
niin monen elämässä.
Tuntua hyvältä
  kohdalla oikealta, kantavalta, auttavalta
    tunteita liikuttavalta
      vastauksia antavalta
... rakkailta.
Ja mistä tiedät, sinä kirjuri, ajallisen runoilija
mitkä milloinkin ovat noita syviä sanoja
joilla on monia tarkoituksia
ja monia elämän kohtaloita koskettavia
mistä vaik lauluja, soittoja
millä oikeasti rakennetaan vaik tulevia maailmoita.
Joten, ole vapaa pohdiskeluista
sanojen kantavuuksista
sillä, sanat tekevät tehtävänsä
  elävät elämänsä
    rakentavat tulevansa
      kuvaavat kuin salaisesti unelmansa
- maailmankaikkeuden
tai vaik yhden ihmisen
yhden pienen elollisen
sillä, muista
sanojen takana on aina omansa maailma
eikä yksikään sana
ole ainoastaan se sana, ne kirjaimet
vaan, kukin sana avautuu lukijassa ain omalla tavalla
poimii elämästä kokemuksia 
     menneistä, toiveista, unelmista - kuvitelmista.
Joten, mistä tiedät, mitä mikäkin sana
... vaik ois kuin vain se yksi sana
niin, mitä se lukijalle tarkoittaa
  miten elää hänessä, miten koskettaa
    ilahduttaa, rakastuttaa
    vaik' suututtaa, vihastuttaa
syvältä riipaisee muistojen teiltä
  itkettää, parantaa
    nostaa pintaan, unohduttaa
      antaa levon, antaa rauhan
sytyttää vaik uuden rakkauden
tai hautaa vanhan.
Koskaan ei voi tietää
millaiseen maailmaan sana koskettaa, putoaa
miten itää, mitä kuulijassa kasvattaa
- vaik muuttaa koko elon suuntaa.
Lohduttaa.
  #
 
 
24.11.2018
Anna viel' ehtiä
  
(Jonkun kaipaava huokaus)
-Oi, Jumala
anna mun tuntea ja kokea
se rakkaus, syvältä koskettava
ei katoava, vaan eloani nostava, kantava
kuin uudeksi tekevä
tunteet, elon herättävä
jossa ois vielä sitä elon kauneutta
jota en ehkä oikeasti ole vielä ees kokenut.
Oi, anna mun tuntea ja elää sitä elämää
... ennen kuolemaa
sillä, ei nää mitkään vielä
ole olleet oikeasti mitään;
  eivät oikeasti pysäyttäneet
    eivät syvän sisäistä ikävää sammuttaneet
      paikalleni asettaneet
        levon antaneet
- levon kaikesta elosta antaneet.
Älä viivytä!
Pidä kiirettä!

Ei tätä eloa enää kauan kestä.
Anna ehtiä! elosta viel nauttia
ja olla sisällisesti vapaa
ja oikeasti rakastaa.
  #
 
   
-Nyt huokaistu on oikeasti
tuo syvän sisäinen kaipaus jotakin kohti
joka ehkä koko eloni mun edessäni hohti
ja jonka pieniä palasia olen saanut yksi kerrallaan kokea
- tarkoituksensa kaikella.
Vaan, se ikuinen ikävä
vaik ois kuinka ihanan ihmisen sylissä
se ei sammuta valoaan
vaan, aina kuin salaisesti loistaa kutsuaan jotakin kohti
- jotakin viel' tuntematonta kohti.
Onko sellaista olemassakaan, minä jo huokaan
kun vuodet kiitävät
ja elo menee menoaan
- ja loppuu aikanaan.
Onko se kaipaamani valo
viel tällä puolen rajan
vaiko vast' takana sen
viel ymmärtämättömän ymmärryksen.
Sit' en tiedä, huokaan vain
ja taas uuden ystävän rinnalleni sain.
Ihana hänkin, kuin kaikki muutkin
  silmänsä loistavat
    suloinen suukin
      ja vartalonsa norja. kulkunsa kepeä
        ihana tanssia, sileä halata
ja taas ... kohdallansa se oikea.
Mut' kukaan ei poista
sitä syvän sisäiseni kaipausta.
 
Onko elo raskasta
jatkuvasti vain kaivata ja kaivata
sitä sisäisen kaipaamaa oikeata
- jos sellaista ees onkaan olemassa?
Ei raskasta
  vaan, vaikea sitoutua, tarttua
    rinnallaan yhdessä eloa varttua
      ja matkalla kaikesta nauttia ja kasvaa
sillä, kukin ihminen tavallansa
kaipaavaa kasvattaa.
Hetkeksi unohtaa.
Ja, voiko elossa ees kaikkea saavuttaa
vai, olenko lie kaiken jo kokenut
löytänyt, elänyt?
Oliko joku lie matkalla jo se
mun syvän sisäiseni haave
... jos en vaikka tunnistanut sitä
- lähti vain pois?
Entä jos vaikka tää uusin
se ikuisen oikea ois?
Ihmisen jatkuvia kysymyksiä
ja elon epävarmuuksia.
- Elä, lapseni, elä ja nauti
elon helmet matkallasi poimi, ja opi
ett' kaikki mi tarpeen, sulle annettu on
ja yksikään päivä ei ole tarpeeton.
Sinulla hyvä elämä ja onni matkassasi on.
Älä ole turhista onneton.
Runoilija: -Mutta Homeros, ethän sotke minua
näihin sun kaipauksiisi
sanoihisi sisäisiin, kaipaaviin.

Olihan elosi sinullakin
nuoruutesi, rakkautesi
ikuisesi kaipauskin - näköjään.
  
-Niin. minä annan hengen, muistatko
sinä sanat, sisällöt.
Vaik oletkin kuin vain välittäjä
on sinullakin omasi elämä.
Mitäs minä minusta
oman eloni matkasta enää
vaan hengestä, joka on kaiken takana
sen elonkin matkalla
sillä, se ihmistä kuljettaa
... keho vain toteuttaa.
Eikä ihminen ole vain se näkyvä
vaan, näkymätön osa on suurempi
sillä on se unelma, tehtävä ja tarkoitus
- elämän tarkoitus
keholla hoidetaan se toteutus.
Kaipailee se kehokin yhtä ja toista
mutta hengen kaipailut on jotain suurenmoista
ja sen mukaan tulisi ajassa kulkea
ja sen syviä kaipauksia oppia.
Kehon kaipailut on kovin arkisia
ja vailla kantavia, pysyviä arvoja.
-Joten...?
-Niin, joten...
ihmisen syvä sisäinen kaipaus
ei ole kehon kaipaus
vaan, ihmisen ylemmän
joka toteuttaa sen elonsa tehtävän.

Kehon tehtävä on auttaa siinä
keholle itselleenhän ei tässä ajassa
kuin mikään riitä.
Tuossa onkin jo suuria salaisuuksia, joten
ei enempää nyt siitä.
  #
 
Laivalla syntyi kummaa kuhinaa:
-Mikä kaikki oikeasti on sitä ylempää
mikä vain kehon ajallista mutinaa.
-Ja tuo Kapteenihan täss' joukossa ainut on
jolla on tuo kehonsa
muiden osa on ajaton.
-Tottelemmeko, palvelemmeko, vain ajallisen kehoa
vai onko tehtävä oikeasti myös ajaton?
  
-Rauhoittukaa ystävät, ei hätää sen
Kapteeni on alamainen Mertenmiehen
ja laivahan on hänen, ja matkansa myös
Kapteeni hoitaa vain sen ajallisen työn.
Ja väki rauhoittui, ja palasi kukin paikoillensa
omille puuhillensa.
  #
 
 
Runoilija viel' mietti saamiaan sanoja
osin tuttuja
vaik'... niin, hengen kautta samalla kaukaisia.
   jatkaa...
-Elämällä pitää olla kosketuspintaa, oi Runoilija hyvä
mihin lukija voi samaistua 
ja tuntea ehkä sitä samaa ikävän tunnetta
- ehkä kohdallaan viel' huomata
sitä samaa täyttymätöntä kaipausta.
Ihastuksia toki ollut on, moniakin
yhteen muutettu yhden kanssa, ehkä useammankin
perhe perustettu, lapset kasvatettu
ihastus unohdettu
elämän tapaan tartuttu
siitä ehkä nautittu
turvaakin tunnettu...

Vaan, oliko se oikeasti sitä syvän sisäisen rakkautta?
Kestikö se?
Oliko se sitä kaivattua?

Pysyikö se voimissa
vai, kuoliko elo rinnalla toisen
sen yhden hetken niin suurenmoisen?
Ja kuka tietää, tästä elon matkasta
onko se ees sen tarkoitusta
jäädä rinnalle yhden ihmisen
siinä viipyen vaik' koko elonsa matka.
Tai, jos tarkoitus olisikin irrota
elämästä uutta oppia 
uudella tavalla nauttia ja kasvaa
etsiä syvemmin elon tarkoitusta
ja ehkä huomata, ett' kaikella on aikansa ja paikkansa
rinnalla kulkijalla, lapsilla.
 
Kuka koskaan osaa arvata
mitä kaikkea elossa voi olla tarjolla;
   yksinäistä hiljaista kasvua
      tai vaik' uutta vauhdikasta ihastusta
ties vaikka sitä oikeata elon rakkautta
joka näyttäytyisikin vasta
kun ollaan vanhempana vapaana.
Sanoista ei kannata loukkaantua...
mutta, tuntuu kuin kaikki etsisivät 
sitä elonsa oikeata
sitä sielunsa puolikasta
... vaik' niitä puolikkaita 
ois ollut jo useita
ja kullakin ihana elon paikkansa.
Ja, ehkä se juuri onkin sitä elon tarkoitusta
  kulkea matkaa monien rinnalla
    tuntea ain uudenlaisia tunteita
      ja niiden kautta viisastua ja oppia
sisäisten tunteiden kasvua.
Jokainen ihminen on tavallansa arvokasta
ja jokainen tunne on ihmistä kasvattava.
Sillä, tunteeton ihminen
on kuin sisäisesti kuollut ja kasvua vailla.
Tunteita tunteneella
on elämän aarteita matkassa
- sekä iloisia, että raskaita.
Varottava vain katkeruutta ja vihaa
se jo pian hyvän matkan pilaa.
  #
 
 
28.11.2018
Vaikeita termejä
   
-Sisäisiä / ulkoisia
alempia / ylempiä
ihastusta / rakkautta
syvän sisäisen rakkautta
ulkoisen / sisäisen vaivoja, sairauksia.
Ihmisen kuin kahtia jakoa;
ulkoista / sisäistä, kaukaista
on ulottumia ja ulottumien takaisia
maailmaa / maailman kaikkeutta
ja kaikkeuden takaisia.
On tunnettuja ja tuntemattomia
kuvitelmia ja kuvitelmien takaisia
kuvittelemattomia suuruuksia
salattuja ja salaisuuksien takaisia.
On sanoja, ja sanojen takaisia maailmoita
on ihmisen ulottumia
ja ihmisen ulottumien takaisia maailmoita.
On elämä ja elämän takainen
mennyt, oleva, ja tuleva
ja se mihin kaikki kuin aina päätyy
- se suuri tuntematon unelma.
Näin pohdiskeli Runoilija
kirjoittamiaan sanoja ja maailmoita
tiloja ja paikkoja
ihmisille monesti niin outoja
- unia.
  #
 
 
17.12.2018
Kaipausta
   
-Kaivata ihmistä, vaik' en kestäkään
miten sitoisi hän mun elämää.
Ristiriitaa!
Olla hetki yhdessä
nauttia elämästä, onnesta
yhteisestä tekemisestä
tunteiden jakamisesta, kosketuksista
vaik' suudelmista
ja kaipaus on toisen syliin
... ja jo samalla kasvaa kaipaus tekemisiin omiin.
On halua olla yhdessä
on halua olla yksin
halua olla yhdessä yksin.
Tuntea tunnetta
omata mielen unelma, kuin loputon kaipaus
- vaan, oi ihana vapaus;
olla yksin, elossa omassa
riippumattomassa olossa.
Kaksi kaunista;
toisen syli
- ja samalla toista hyli
oma syli
- ja samalla kuin vapautta hyli.
Ainoa hyvä
jos molemmilla on rakas oma syli
ja kaipaus toiseen, hetken syli
- ja kumpikaan ei oikeasti toista hyli.
  #
 
 
17.12.2018
   
Elää elämää eläen
-Elää elämää eläen, korostaa Homeros,
elämää elon hetkien, niistä nauttien
  niistä kasvaen
    onnea tuntien, onnea jakaen
      ain hetkin toista kantaen
kaiken antaen - saaden.
Elämää eloon antaen
sit' kirjoittaen sanojen elämän
  muistiin piirtäen
    tunnelmia, tunteita, jakaen
- eloa pienten unelmien.
Ei vain kirjoittaa 
  tuntematta
    elämättä
      kokematta
        nauttimatta, surematta
          kaipausta, ikävää, tuntematta
vaan, nauraen, laulaen, tanssien
elon hetkistä ilot, surut, nauttien, kantaen
  kärsien, unelmoiden
    unelmien rikkoutuen
      maahan vaipuen, painuen
- ja taas nousten kyynelten kautta.
Ja kaikesta kertoen
elon hetkien, kokemusten, tunteiden
- elää elon matkaa tuntien.
Ja kuin kaikki muukin sinulle sen ohessa annetaan
uutta maailmaa rakennetaan kuin rakkauden kautta
sen ajallisen, joka vain ripaus on sen todellisen.
Vaan, se pien ripauskin vaikka
  on alku jonkin suuren
    rakkauden tuntemattomuuden
      ja iankaikkisen totuuden
salattujen unelmien - unien.
  #
 
 
18.12.2018
Säveliä, lauluja, sanoja
(Lähti liikkeelle Kassu Halosesta:
säveltäjä laulujen, sanojen
kuulee kaiken, mielen hiljaisen
kuin takaa tähtien
unien, ulottumien.)
   
-Ei sanat, sävelet, tästä maasta
vaik maahan laskeneet
ajallisen korvan, mielen, kuunnelleen
nauttineen.
Sanojen, sävelten
ideoiden, ajatusten
keksintöjen suurten ja pienten
- takaa ihmismielten
sieltä tulevat ajalliseen
  kasvuun, kehitykseen
   ihmisrodun eteenpäin viemiseen
                               tavalla tai toisella
pienin askelin
tai jollain suurenmoisella.
Eikä ihminen itse aina edes tiedosta
millaisesta lahjasta voi olla kyse
eikä sen kantavuuden laajuudesta;
  miten elää se matkalla
    millaisiin mittoihin voi siivet saada
      mitä kaikkea hyvässä
- ja mihin kaikkeen pahaan viel saattaakaan taipua;
  rahaan, valtaan
    vaik sotaan, surmaan.
Kaunis laulu - sotalauluksi
kaunis sävel - marssiksi tantereille
kauniit sanat - julistukseksi toistansa vastaan
... ihminen kuin välitti vain
suunnan arvokkaan, tai raskaan.
Ei kädessä ihmisen ole käsi luovuuden
- tuli vain ... sen kauniiksi luuli, ja olikin
matkalla muuntui, kauniskin
viel pahemmaksi pahakin.
Millä arvo arvaamaton
  millä mielen liike
    käsky kohtalon...
Salattu on tullessansa
  ellei suora toimenansa
    salat aukeavat ajallansa
      toteuttavat tahtoansa.
Surrako niitä?

Yksi yhdelle, sana, sävel
  toiselle toinen, keksintö julma
    kolmannelle apu julmuuteen
jollekin vastaisku vainoamiseen.
Ohjattu on ihminen ylempien voimien
kautta sotien, kauhujen
ja hiljaisten kasvuhetkien.
Kuka keksi kulkea tien
kuka keksi suunnan suuruuksien
alun pienten sormien, ajatusten
joka suureksi muuttui, ja kaiken muutti
jopa vaik koko maailman kadotti
- ja keksijä raukka
tietämättömänä iloitsi ja kiitti.
Ihmisen osa ... niin, itsekö tiensä piirtää
ajat aikaan uuteen siirtää.
Hänenkö itsensä kädessä
on elonsa tehtävä
kansainsa kohtalo
tulevainsa määrä.
Tuo ihmisen suuruuden ajatus ... on väärä.
Näkisittepä vain
parvet ylempien ohjaajain.
Ja piirretty on jo tulevain suunnat ja tiet
ihmisten kätten kautta
ihmiskuntaa sinne vie.
Kuka vie?

Niin, kellä valta maailman
yli suurienkin valtain.
Kellä ohjaus päättäjäin, johtajain
  kuka kuljetti elonsa tien
    kuka valmisti, paikallensa asetti ja voiman antoi
      kuka tulevan asiat voimallansa eteen kantoi
- suunnat kaikille antoi.
Niin, ihminenkö itse?
Eei, ... ei ihminen, vaik kuinka viisas olisi hän
suorittaa vain annetun tehtävän
kuin itse juuri ois keksinyt sen.
Ei näe hän kulkuja kokonaisuuksien
ei suunnitelmia tulevien.
Kuin taistella voi hän tutkaimia vastaan
elää hän ainoastaan
ja toteuttaa suurta suunnitelmaa
jonka määrää ei tiedä kukaan
... jokainen ihminen on 
vain päässyt siihen kohdallansa mukaan.
Ja toisen tehtävä on seassa pieni
toisella suuri.
Toinen antaa pienen kipinän
joka suureksi roihuksi
muutoksen tuuleksi, myrskyksi.
Jonkun ilo myrkyksi.
Ja yksi ain suureksi
pääksikin kuin kaikkien puolesta
- ja toinen jo jossain vastaan.
Sodat, rauhat, kehityksiksi ainoastaan.
Ja onneksi ... on ihmiselo niin lyhyt
vain hetken hän jaksaa
oman määränsä ainoastaan.
Ja nyt sinä kysyt,
mikä suurta, mikä tavoiteltavaa;
  saada sanoja, säveliä
    koskettaa iloja, suruja.
Kirjoita sinä vain suuria
tulevia, unelmia.
Vaan, mikä on ... se unelma, ja kenen.
Kuka sanoo sen.
Kuka ymmärtää vois aivoituksia suuruuden
määränpäitä tulevien
sisältöjä todellisten kaukaisten unelmien.
  #
 
 
19.12.2018
Ajallinen, yks rahtunen
   
Katsos, ihmistä kiinnostaa pinta
ajallisen elon hetki
ja elämän arjen hinta
- hieman tulevakin, jokin pieni unelmakin -
ja menneitten ajallisten tiet
mihin suuntaan elämääsi tänään viet.
Vaan, todella kaukaiset eteen ja taa
ylhäiset hän mielestään karkottaa
ihmisen perusjuuret, synnyt suuret
ja tulevien uudet ulottuvuuden.
Vaikeita sanoja tajuta
vaikea kiinnostua, kun ovat niin kaukana
mutta, ne ovat kaiken perustuksia;
mistä, missä nyt, minne?
Noilla vastauksilla päästään kaiken perustuksille;
  kysymyksille
    vastauksille
      tarkoituksille tulevien, menneitten
        todellisille unelmille
- ylempien unelmille.
Ajallinen on vain yks rahtunen kaiken saatossa
menneitten, olevien, tulevien, ketjussa.
Vaik ois kuinka kaukaista eteen ja taa
se vain pientä hetkeä edustaa 
  kaikkeudessa
    ihmisvirran elossa
      ja vaik polvien kierrossa.
Mikä on vaik miljoona vuotta iankaikkisuudessa;
yks napsaus vain
se tuli, se meni
ihminen siin' napsauksen välissä hetkensä eli.
Täss' piirretty on kaari
jostakin jonnekin, yks kaari suuren kaaren alla
  ja kaaria on kaikkialla
    tämän taivaan alla
      ja taivaitten taivailla
mailla ja merillä
  alemmilla ja ylemmillä
    ja tuntemattomien ulottumilla.
Ja mikä on ihminen tuon yhden kaaren alla;
sotii, tappelee, kiivailee, kaikkialla
hamuaa kaikkea kaikesta
etsii jotain iankaikkista onnea ja autuutta

lupaa toinen toiselleen mahdottomia
olemattomia totuuksia
ahneutta, taivaspaikkoja ajassa ja ajan takana
- ees tuntematta huomista ja sen vaaroja -
ihmisen todellista julmuutta, raakuutta:
-Mulle, mulle! Minulle kaikki! 
Ja jos jotain vaik sinulle, viel enemmän siitäkin minulle.
Tää korutont' on kertomaa
hetkeä, ja tulevaa
kuka katsoa uskaltaa
tulevaa ja ylemmän tason unelmaa.
Sillä, unelma alhainen on ajallinen
unelma ylhäinen on iankaikkinen.
Ja onko niillä mitään tekoa keskenään... Ei ole!
Vaik ihminen itsessään tulevia piirtelee
viihteeksi siirtelee
niillä tuleviaan turvailee valheiden taa
- ajallisten unelmaa.
Se kaikki on katoavaa.
  #
 
 
19.12.2018
Runoilijan huokaus
   
-Miks' piirtelen minä esille tällaista maailmaa
olevan - ja tulevan jotain tuntematonta unelmaa
joka ei unelmaa ihmisen ole lain
- minä vain tällaisia kuvia, sanoja sain.
   
-Tarkoituksensa kaikella
  suurempia avata
    ei vain ajallisen, ajallisen, ajallisen kuvia
      vaan, takaisia totuuksia, tuntemattomia
aina, ja iankaikkista.
Vain sanoja:
Aina, mitä se on.
Iankaikkista, mitä se on...
vailla alkua ja loppua
- voi ihmisten suuria ajatuksia
kuviteltuja kuvitelmia
etsii kaikkeutta ajallisten kuvista
... kuin huvista.
Ja vaik kuinka kauas hän ajassaan menisi eteen, taa
avaruudessaan matkustaa
on se kaikki vain ajallisen näkyvää ulottumaa.
Ja sen takana vasta
avautuu arvokasta.
Vaan, onko se sen kaukaisuuden takana vasta
- vaiko ihan jalkain juuressa?
Etsi sitä, oi ihminen
etsi tuohon vastausta.
  #
 
Ja Runoilija viel jatkaa huokailuaan...
   
-Vaan, miksi tällaisia kirjoitan
miksen vain sanoja kauniita
viihdyttäviä lauluja
vaik' taloudellisia arvoja
nyt vain näitä, kuin raskaita kaukaisia
kaukaisten kaukaisia
tuntemattomia suuruuksia
tulevia - ja olevia
jotkut kuin kauhukuvia
ei kauneutta lupaavia.
Ja jo taas toisessa hetkessä 
oman eloni tilaa ja kaipausta, rakkautta
- ja taas kaiken katoavaisuutta.
   
-Arvonsa näillä - suurempi kuin kauniilla
hetken kantavilla.
Joku laulu kauankin soi
suloisia mieleen toi
muistoja, hetken hurmia
elon ajallisen iloja, nautintoja
- paikkansa niilläkin.
Ei kaikkien tarvitse kaukaisia
tulevia, olevia, käsittää
ei niistä mitään ymmärtää.
Vaan, sanat kauas kantavat
viisautta, voimaa antavat
kantavat kauemmas kuin ajallisten laulut, sävelet
- vaikkakin, talteen kaikki
ei katoa niistä yksikään
... ovat ihmiselämää.
Mutta, tulee aika
ett' enemmän tulee kaikesta ymmärtää
mikä oikeasti on kestävää
ja miks' aika on vain aika, hetken kestävää
miks' suuremmat kuvat on tärkeää.
 
21.12.2018
   
-Miksi kaikesta tulee enemmän ymmärtää?
   
-Kun ajallisen loppu hämärtää
yksilön ja yhteisen
mikä vastaus on tulevien
mikä unien, tulevien unelmien
kun huomaa ihminen
ett' kaikki ei olekaan tässä näkyvässä
eikä vastauksia suuriin kysymyksiin löydykään näkyvästä;
  ei syvältä sisältä
    ei ytimistä
      ei takaa galaksien
        eikä galaksien takaisten takaisen
tuhansien, miljoonien valovuosien
ajallisten näkymien, vaik kuinka kaukaisten.
Ne kaikki kuitenkin vain silmin nähtävien ulottumien.
Ja, kun totuus kaukaisten
on takana silmin näkyvien
tilassa näkymättömien
... jotka eivät näkymättömiä ole lain
ainoastaan silmin vajavain.
Ja siksi, min luullaan kuin kaukana olevain
ovatkin lähellä
aivan vierellä, ajattoman tilassa
jossa avautuu uusi maailma
jonka osallisia me kaikki olemme tavalla tai toisella
unohduksella ja tulevalla.
Ja vain tällä ajallisella osalla
olemme kuin rajallisen vankeja
jotka kaipaavat vapautta
ja etsivät jotain tuntematonta kotia.
  #
Ja kuinka ollakaan...
tuli eteen Joulu, ja Joulun sanoma,

"Syvän sisäinen huokaus".  (alla)
  #
 
 
24.12.2018
Syvän sisäinen kaipaus
Jouluinen kaipaus kerran vuodessa
ihanassa juhlassa, joulun sanomassa.
Käymme kuin portilla kurkkimassa
jossa laulamme, toivomme
että ... "Meille joulu maallinen
ois alku joulun taivaisen".
"Tulkoon rakkaus rintaamme
tulkoon Jeesus herraksi sen."
Sit' palaamme taas takaisin arkeen
ajalliseen maailmaan
kasvamaan ja oppimaan
elämän arvokasta sanomaa.
Pitää elää ja kasvaa.
Vaik' kuinka tuntuisi tuo ristiriitaiselta
ei ole se sitä
eikä syyllistää saa ihmistä elonsa matkalla
sillä, vast' ajallansa
tulee itse kunkin tuost' joulun portista kulkea
ajallisesta vapaina ja iloiten jostain uudesta 
viel' tuntemattomasta ulottumasta
ja huomata, ett' jotain muutahan se olikin
mitä ol' ajassa opetettuna
- vapautta ajallisen vankeudesta ja vaivasta.
Siis, nyt Jouluna
nautitaan ja lauletaan joulun portilla
mieltämme lohduttavia lauluja
säveliä ja sanoja
ja niihin kuin sisäisesti salaa turvata
- olen turvassa, kuitenkin
tään ajalliseni matkalla.
Eikä tuo porttikaan ole kovin kaukana
kuin yhden joululaulun takana
siitä avata ja kurkkia salaisia tulevia
sisäisen unelmia.
   "Joulumaa on rauhan valtakunta.
    Eikä matka sinne kovin kauan kestä..."
sehän on vain piilossa sisäisesti meissä.
Monille ehkä mahdoton tunnistaa, sanoiksi pukea
vaan, onneksi on valmiita sanoja ja tunnelmia
sisäisen tuntea ja nauttia
elon suurta salaisuutta.
   "Se on aavistus, sitä ei voi selittää.
    Se on aavistus, joka mielet hiljentää.
    Se on aavistus, joka johtaa taivaaseen
    joka joulu, se saapuu uudelleen."
  #
 
 
25.12.2018
(kuin vielä jatkoa edelliseen)
Joulu on ikkuna
Tästähän tässä kyse:
toisilla joulu
toisilla jokin toinen juhla
niillä kurkitaan toisia ulottumia.
Joulu on kuin ikkuna, josta katsella
josta kuunnella ja laulella
menneitä ja tulevia.
Jonka äärellä verrata olevia
huokailla kaipauksia
uskomuksia, uskoja
esittää toiveita ja lähettää terveisiä
muistella menneitä polvia.
Ikkuna kuin avoinna aina jouluna;
on paljon sanoja ja kauniita lauluja
tapoja, tottumuksia
toiveita, unelmia.
Ja sitten - joulun jälkeen sulkeutuu ikkuna
joka taas avautuu ensi jouluna.
Ei mitään väärää
ei huonoa omaatuntoa
eletäänhän ajassa ja ajan ehdoilla
eikä tämä ole edes pala taivasta
vaik' hetkin ois kuinka kaunista.
Onhan tämä aina vaivan paikka
itse kullekin eri tavalla
- kasvatusta itselle, ja toisille
kullekin tarpeensa mukaan
sitä kokonaisuutta ei vain ymmärrä kukaan.
Juhlan vietto on vapaa
joillekin siinä ei ole mitään tapaa
ei ees sitä "ikkunaa" avaa.
Toiselle juhla on merkittävä hetki
hän itsensä ylempiin kytki
luotti, ja toivoi
menneitä mielessään tapasi
ikävöi ja itki
kaiken menneen niin kauniina muisti
ja uudelleen koki sanojen
laulujen ja musiikin kautta.
Hetki on aikaa niin rakasta.
Jotain tulevan odotusta
jonkin tuntemattoman luottamusta
opitun uskomusta
- vaikkei kaikki niin olisikaan.
Ajallaan kaikki oikein avataan
ystävät tavataan, ja eloa jatketaan
ajalliset vaivat unohdetaan
ja uutta rakennetaan
- ikävät unohdetaan.
No, muotoja on paljon
ja kullekin paikkansa
niitä nyt turha jaotella.
Toisin vain on tuleva
kuin on ihmisen kuvitelma.
Mutta, tämä riittää täällä
ajallisissa, maan päällä.
Tuleva on uusi ja muotonsa sen
ihminen on ikuinen.
Vertauskuvien maailma
on tää ajallisen ulottuma
ajallaan avautuva itse kullekin
- ajallinen matkataan salaisuuksin.
  #
 
 
02.01.2019  - alkoi uusi aika
Ja tapahtui kummia
Ja tapahtui kummia
kasvoi, muuttui ... jotain uusia
ajatuksia, tulevien kuvia
voimallisia ylemmän unelmia
- ei ajallisen
vaik' siihen voimallisesti liittyen
vaikuttaen, sitä muuttaen 

- hieman ehkä pelottaen
vaikkei sille mitään voi
ihminen itse tulevansa eteen toi.

Ja sinne on vain matkattava
aiheutetut itse kohdattava ja niistä opittava
tulevat taisteltava, kasvettava
tuli eteen mitä tuli...
 
Homeros kaiken ol' alkuna sanojen virralle
uusille pulppuaville, esille tuleville
kuin kaukaisten takaisille
... sillä historiansa on kaukana siellä
jo matkatun elon tiellä.

Ja hengessä mennään nyt Homeroksen
vaik' hän onkin vain kuin nimenä sen
voimien ylempien
henki on suurempi, ohjaaja kaikkien
menneitten, olevien ja tulevien elon tapahtumien
niihin vaikuttaen, mukana kulkien
ihmiset kuin syliinsä sulkien...
Ja kaikki jatkuu nyt Runoilijassa
Homeros sen yhtenä voimana
ja kaikki muutkin siin' rinnalla
yhden ja ainoan muodossa
- Runoilijan viitan alla.
                                           >>> Runoilija
  #